Valikoituja lauseita arvosteluista
Kollaa - Savon miesten talvisota
Romaani
Eija Komun arvostelusta Savon Sanomissa:
”--- Kollaa kesti, kaikki miehet eivät. Näille särkyneille, särjetyille ja eettistä jaakobinpainia käyville työläismiehille Issakainen tekee komeasti kunniaa.’’
Antti Ahon arvostelusta Warkauden Lehdessä:
”--- Martti Issakainen teki totutusta poikkeavan sotakirjan, joka hyvän kaunokirjallisuuden tunnusmerkkinä herättää ajatuksia.’’
Metsän hiljaisuus
Runoja
Eija Komun arvostelusta Karjalaisessa:
”--- Metsän hiljaisuus on oman pienkustantamon laadukasta tuotantoa.
Nämä runot avaavat oven metsän pyhään sieluun. Vuodenajat näyttävät vaihtuvat kasvonsa, ja ihmiselämä sulautuu erottamattomasti vuodenkiertoon. Metsä ottaa hellästi syliin, sen aika ei lopu, eikä se petä koskaan.
Issakainen käyttää väripalettia ja musiikkisanastoa täyteläisesti. Siniset aarnimetsät soivat ”pihkalatvakaarten polyfoniaa”. Ruisrääkän ”laulun karhea harava / raapii taivaitten rantaa”. Suhde luontoon on syvä ja rakastava, mutta sanasto ei ole imelää.
Taitavat metaforat tekevät runoista ilmeikkäitä ja eloisia. Varsinkin personointi on kekseliästä: ”Tikka sanoo rivin. / Siipi lehahtaa, näkymätön.” Issakainen lomittaa runokuvastoonsa myös eroottisia ilmaisuja. Siispä ”antelias tuulen käsi kutsuu / hyväilyllä.” Rohkeampi ihmiserotiikka saa myös sijansa luonnon puitteissa: ”Kevät / ja kevään / häälaulut kun vihanta nousee kaikkiin runkoihin / Käytiin pälvellä / auringossa / rakasteltiin.”
Lämmin ja lempeä runoääni muistuttaa luonnon puhdistavasta olemuksesta: ”Pidätä henkeä / hyvyyden vettä / veneesi soutaa.” ---
Nykyisen kovasävyisen kielenkäytön aikana tuntuu lohdulliselta lukea, miten ”ranta on sama, / nuotion hiilet. / Savussa leyhyää tarina, vaiston tuntema, / soutajien alkumurre. / Sanoja ei tarvitse kuulla.” ---
Pekka Utriaisen vähäeleinen piirroskuvitus tukee kokonaisuutta ilmavasti.”
Tääll' on sota, kilvoitus
Romaani
...Issakaisen romaani on 70-luvun painokkain sotaväkikuvaus. Se on kehitysromaani, joka kuvaa kriittisten ja pasifististen ajatusten vähittäistä kehkeytymistä armeijassaolon aikana. Issakaisen romaani liittyy kristillisen pasifismin perinteeseen. Hänen päähenkilönsä on tavallinen maalaisnuorukainen, ei intellektuelli. Kaivola käy sotaväen omakohtaisesti kilvoitellen, uskonsa mukaisia ratkaisuja sotilaskoulutukseen etsien. Hän kuuluu niihin yksilötyyppeihin, joilla on oman ratkaisun tarve, joille laumareaktio ei ole riittävä vastaus haasteeseen...”
(Markku Envall tutkielmassa ”Kirjailijoiden kentät ja kasarmit”.)
...Kerronnaltaan ja kielenkäytöltään Issakaisen romaani on parasta mitä tässä Suomenmaassa on viime aikoina julkaistu. Ja tämä tarkoittaa vain sitä, että hän tulee olemaan merkittävä kirjailija. Jos vertauskohtia hakee niin päätyy lähinnä Veikko Huoviseen: leppoisasti etenevää vuoropuhelua ja tiheään toistuvia naurun aikaan saavia väläyksiä. Välillä vakavaa kerrontaa. Issakainen osaa ja kykenee.”
(Aulis Haapala Warkauden lehdessä.)
...Kokonaisuutena ottaen ei Issakaisen kirjasta voi olla pitämättä. Olkoonkin ettei hän säkenöi aiheensa ainutlaatuisuudella, problematiikkansa uutuudella. Todennäköisesti kehitysalueellemme on varttunut Heinävedellä kelpo kirjailija, joka osaa ottaa elämän luonnolliset ilot ei huikentelevaisesti eikä itseään ruoskien, vaan kuten Kaivolan Jaska, pyhän tervehdyttävän sakramentin tavoin.”
(Heikki Turunen Karjalan Maassa.)
...Tääll' on sota, kilvoitus on terävää ja onnistunutta yksilöllisyydestä laajempiinkin yhteyksiin kohoavaa proosaa vastakohtien yhteentörmäyksestä. Martti Issakaisen teosta voi monilta osin pitää tervetulleena ja välttämättömänäkin ravistelijana.”
(Seppo E. Järvinen Vaasa-lehdessä.)
Daavidin ja Goljatin mailla
Matkakirja
...Oli siis jonkinlainen annakkoasenne valmiina, kun otin käteeni heinäveteläisen maanviljelijä-kirjailija Martti Issakaisen kirjan Daavidin ja Goljatin mailta. ”Siinä on taas yksi”, ajattelin. Mutta kun luin rivin ja luin kaksi, huomasin, että kirja on luettava kokonaan, vieläpä huolellisesti. Kirjoittajalla on asiaa, hän ei hymistele, ei lavertele, ei juokse Raamattu kourassa pyhältä paikalta toiselle unohtaen, mitä niiden välillä on. Hän pureutuu Israelin arkipäivään, päivän politiikkaan, kuuden päivän ja Jom Kippurin sotiin, kibbutseihin ja Kissingeriin, Syyriaan ja muihin Israelin naapureihin. Tietenkin hän käy pyhillä paikoilla. Tietenkin hän muistaa, mitä Raamattuun on mistäkin paikasta kirjoitettu tai mitä kullakin paikalla on tapahtunut, mutta kirjoittajalla ovat jalat aina maan pinnalla...”
(Artturi Hänninen sanomalehti Karjalaisessa.)
Kurkiaura
Kaunokirjallinen päiväkirja
...Kurkiaurassa mieliala on avoin, seesteinen, tuskailematon. Kirjailija ei murjo vitsejä, ei kuoliaaksi-naurata, mutta hänen virkeä mielensä havainnoi kaikkea eloisasti: kyläyhteisön ja naapureiden lähimmäisiä, tyyppejä, jokaisen omaa omituista persoonaa, puhetapaa, elämän tahatonta komiikkaa tai tragiikkaa, eleetöntä uljuutta. Hän selostaa myös maalaistupien ja pihojen rekvisiittaa niin lämpimästi ja elävästi, että viimeistään ensi tuhatluvun alussa Kurkiauraa ahmivat myös kansatieteen tutkijat halutessaan tietää miten oli 1970-luvulla.
”En tiedä mitään varmaa. Tiedän vain, että elämä on elettävä. On tehtävä sitä työtä, minkä on oppinut ja minkä näkee tarpeelliseksi”, sanoo Martti Issakainen. Työn ohessa kirjassa on aitona läheisyyden tuokioita ja tutkistelun hiljaisia hetkiä, kuin helmiä nauhassa. Tällaisella kirjalla kirjailija lahjoittaa otetta elämään.”
(Erkki Savolainen Savon sanomissa.)
...Issakainen ei ole radikaali eikä esitä vaatimuksia. Hän tuntee luonnon työnantajakseen, eikä sellaisen pomon kanssa neuvotella pyhäpäiväkorvauksista.
Hän kunnioittaa maan hiljaisia, esimerkiksi miestä, joka kieltäytyi kansaneläkkeen korotuksesta, koska tuli mökissään muutenkin toimeen. Mitä vähemmän ihminen tarvitsee, sen onnellisempi hän on. Issakaisen asenteissa on tuntevinaan kristillistä nöyryyttä. - -
Issakaisen valitsema päiväkirjan muoto toimii hyvin. Sen avulla hän saa esiin erään aineellis-henkisen maiseman – paremmin kuin monissa rutinoiduissa maaseuturomaaneissa. Hänen raporttinsa on sekä konkreettinen että persoonallinen.”
(Pekka Tarkka Helsingin Sanomissa.)
...Tämä on teos, jonka lukee jotenkin sisäisesti lämmeten ja elpyen. Kaupunkilaiselle, jonka juuret ovat maalla, tällainen teos on lahja, sen kokeminen käy terapiastakin. Teoksen vuodenaikaluonteesta johtuen sitä voi lukea myös pätkittäin, hiljaisesti nautiskellen. Koululukemistoihin siitä saisi erinomaisia, oman kokonaisuutensa muodostavia katkelmia.
Martti Issakainen on hienolla ja vähäeleisellä tavalla tuonut oman lisänsä kirjallisuuteemme, antanut lukijalle arvokkaita elämyksiä ja kokemuksia, tuonut uutta ilmettä kirjallisuuteemme.”
(Leo Kalervo Kainuun Sanomissa.)
Kurkiaura, Martti Issakaisen kertomus maamiehen vuodesta, on asiantunteva kuvaus pienviljelijän monista askareista. Mutta se voi olla myös liian hyvin kirjoitettu ”annaali”, vuosikertomus.
Kaupunkilaisen lukijan näkökulmasta Issakainen on ylen onnellinen isäntä. Hän on tehnyt hartaudestaan ammatin ja tekee työstään runoutta. Toisin sanoen hän saa verotonta hyötyä. Hänen ilonsa on aitoa, hänen huolensa todellista elämää. Tuo elämäntapa antaa täyttä kokemusta. Sitä kannattaa elävä perinne, ympärillä on vielä osaavaa väkeä.
Issakainen ei kehu eikä romantisoi. Sille hän ei kuitenkaan itse mahda mitään, että hyvin kuvattu maalaiselämä helposti näyttää kadehdittavalta. Hän kuvaa oman mielenlaatunsa lävitse. Ja hän elää parasta ikäänsä.
Televisiossa Issakainen kysyi, miten Thoreau olisi viihtynyt maatilkkuunsa sidottuna. Amerikkalainen klassikko teki vain kaksivuotisen sopimuksen, eleli tontillaan kokeeksi. Kokeestaan hän sepitti mainion kirjan Elämää metsässä.
Aivan samoin voi kysyä Issakaiselta, eikö hän jalosta omia tuotteitaan pitemmälle kuin pienviljelijä. Hän kyllä harkitsee vastausta kirjassaan, punnitsee vaihtoehtoja, mutta käytännössä hän on jo valinnut laatujen rikkauden. Hän ei luota määrään.
Kurkiaurasta on siten tullut hartauskirja, hieno lajissaan.”
(Jouko Tyyri Savon Sanomissa.)
Namibialaisia sydänääniä
Matkakirja
...Martti Issakainen sai Namibiaan viisumin ja kiersi maata suomalaisten lähetystyöntekijäin opastuksella pitkään. Kuunteli, katseli, pani kuulemaansa muistiin. Tämän matkan satoa on kirja ”Namibialaisia sydänääniä”. Järkyttävä, silmiä avaava raportti.
Issakainen on keskustellut monien silminnäkijäin kanssa, kirkonmiesten ja muiden, kerännyt kokemuksia. Tässä eräs esimerkki: Musta ambokirkon pastori kertoo Issakaiselle tarinan eräästä ystävästään. ”Kiinni otettu mies sidottiin vedessä olevaan paaluun. Vettä oli polveen asti. Mies joutui seisomaan siinä päivän ja yön. Tämän jälkeen hänet vietiin sotilasleirille, missä annettiin sähköshokkeja. Johdot oli kiinnitetty korviin, sormiin, huuliin ja sukupuolielimiin. Välillä häntä riiputettiin käsistä ja potkittiin. Tätä kesti yli kuusi viikkoa”. Samanlaisia tarinoita Issakainen kuulee lukuisia, tapaa ihmisiä, jotka itse ovat joutuneet valkoisten Etelä-Afrikan sotilaiden kidutusten kohteeksi, näkee arvet, pahoinpitelyjen jäljet. Aistii alituisen pelon, joka Namibiassa valkoisten lähetystyöntekijäinkin keskuudessa elää, sillä heitäkin syytetään sissien suojelusta, lääkitsemisestä ja auttamisesta.
Eteen avautuu järkyttävä kuva sorrosta, väkivallasta ja terrorista, jolla Etelä-Afrikan valkoinen hallitus pitää kurimuksessaan täysin laittomasti haltuunsa ottamaansa Namibian kansaa.
Martti Issakaisen raportti on vakuuttava, aidosti kerrottu ja tosi. Tällaisten tietojen toivoisi jo viimein meilläkin aiheuttavan jyrkempiä reaktioita Etelä-Afrikkaa ja sen politiikkaa kohtaan. Tähän saakka meillä on oltu liian välinpitämättömiä. Ja kuitenkin, meillä nimen omaan Namibiassa olisi oma vastuumme kannettavana.”
(Tapani Lepola Savon Sanomissa.)
Keskipäivän karhea veisu
Kaunokirjallinen päiväkirja
...Keskipäivän karhea veisu on keski-ikäisen miehen ylistys elämälle ja aivan tavalliselle arkipäivälle kuten kirjan takakannessa luvataan. Kirja on parasta päiväkirjanomaista tekstiä mitä on aikoihin julkaistu.
Ilo ja onni ovat arkoja seuralaisia, mutta ne asuvat lähempänä kuin osaamme monasti kuvitellakaan. Harvoille touhottajille ja maailmanmatkaajille ne näyttäytyvät – tykökäymisestä ja pesiytymisestä puhumattakaan.”
(Seppo Kotilainen Iisalmen Sanomissa.)
...Hurjastelun yksi suomalainen laji on raju raataminen. Kauhunsekaisin tuntein olen lukenut Martti Issakaisen ja Aarno Kellbergin raportteja miehen näyttövuosista, siitä miten otetaan irti viimeinenkin voimanpisara, fyysisesti ja henkisesti. He jatkavat raivaajaperinnettä.
Issakainen käy sentään luostarissa, hengähtää hengellisesti ja ehtii arvioida elämäntapaamme. 'Keskipäivän karhea veisu' kyntää talonpojan arvoperustaa, käy käsiksi naiseen ja maaemoon. Kirja on tavallaan 'Kurkiauran' jatkoa, mutta päiväkirja on tällä kertaa väkevämpi, ehkä miehisempi. Sellon, urkujen, kuoron ja lintujen konserttiin liittyvät omat kurkkumurahdukset.”
(Jouko Tyyri Savon Sanomissa.)
...Poikkeuksiakin on. Kysymyksiä esittävää tekstiä, rehellistä totuudellisuudenkuvausta. Hyvä esimerkki tällaisesta on Martti Issakaisen tänä vuonna ilmestynyt Keskipäivän karhea veisu. Se on kirja joka kuvatessaan kirjoittajansa osaa elämäntaistelussa, työn ja elämän täyteläistä iloa, uskon ja epäilyn ristiriitaa, puhuu jostain olennaisesta. Tästä ajasta, yksilön ja yhteisön ulkoisista ja sisäisistä tarpeista. Kirjallisuuden, kielen ruisleipää. Sitä jota suomalainen tarvitsee juuri nyt, enemmän kuin katinkultaselityksiä, muuttuvassa, murtuvassa maailmassa.”
(Matti Kanervala Warkauden lehdessä.)
Seppo ja sello
Elämänkertomus
...Issakaisen kautta Laamanen myös puhuu niin kuin soittaa: kuvallista kieltä, joka on kuitenkin enemmän elämää kuin musiikkia, vaikka musiikki hänelle elämässä onkin ennen kaikkea muuta. Muistelmissa kiehtoo niiden vilpittömyys, suoruus ja elämänmakuisuus, mutta erityisesti se kuinka taitavasti Martti Issakainen on sovittanut Seppo Laamasen muistojen kollaaśin ja oman kirjallisen sanontansa harmoniseksi sarjaksi muunnelmia sellistin elämän tematiikasta.”
(Katariina Pikkarainen Savon Sanomissa.)
...Jo kirjan tuttavallinen nimi kertoo, mistä on kysymys: ei niinkään loogisesti etenevästä kerronnasta, vaan inhimillisistä tuokiokuvista, joissa kaksi toisilleen läheistä ihmistä (kirjoittaja on Heinävedellä kesiään viettävän Seppo Laamasen naapuri) vaihtaa ajatuksia ja mielipiteitä, rupattelee sanan parhaassa merkityksessä, välillä sukeltaen syvempiin vesiin, välillä uiden pinnalla.
Kirjasta välittyy hyvin persoonallinen, väliin jopa raadollinen kuva hienosta muusikosta ja nöyrästä ihmisestä, joka vielä 60 vuotta täytettyäänkin etsii omaa paikkaansa, omaa tietään, omaa elämänkatsomustaan. Miestä on raskaalla kädellä riisuttu vuosien varrella, kirjan puhuttelevimpia lukuja ovat kuvaukset ensimmäisen vaimon ja 12-vuotiaan pojan kuolemasta, kohtaloista, jotka olivat musertaa karhean, mutta samalla hyvin herkän ja haavoittuvan miehen.”
(Pentti Ritolahti Kotimaa-lehdessä.)
Toinen vyöttää sinut
Paul Saarin tie papiksi Viroon ja Inkerinmaalle
...Meille, jotka harjoitamme muovikassiturismia ja käymme talkoissa heimoveljiemme luona, tämä Issakaisen kirja on erinomainen lähde oppia tuntemaan niitä vaiheita, joiden läpi nuo vähäiset kansat ovat kulkeneet tähän päivään. Siinä on paljon samaa, johon monet ovat tutustuneet legendaarisen Maria Kajavan pitkässä taipaleessa...”
(Olli T. Rajamäki Ilkassa.)
...Inkerin kirkon uuden aamun keskeisiä merkkihenkilöitä 1970 ja 1980-luvulla on ollut virolainen Paul Saar. 'Petroskoin rovasti' Paul on ehdottomasti mainittava hengellisten äitien Katri Kukkosen ja Maria Kajavan rinnalla, kun hahmotellaan Inkerin kirkon uutta nousua neuvostovallan aikana.
Siksikin on hienoa, että nyt on saatu julkisuuteen Martti Issakaisen kirja, jossa Paul Saarin elämänvaiheita kuvataan. Näissä vaiheissa on todella paljon ainesta puhuttelevaan kuvaukseen. Opiskeluaika Suomessa, Valpon toimittama häpeällinen vangitseminen lokakuussa 1947, vankileirivuodet Siperiassa, paluu papintehtäviin Virossa, toiminta Petroskoin pappina, ja Viron 'laulava vallankumous' ovat lähihistoriaa, joka koskettaa meitä suomalaisia lukijoita.”
(Reijo Arkkila Sanansaattajassa.)
...Lähihistorian valkeat aukot ovat viime vuosina alkaneet täyttyä. Paul Saarin kokemukset valottavat omalta osaltaan Suomen vaikeaa tilannetta sotien jälkeen sekä Viron kansan ja kirkon vaiheita ahdistuksen vuosina. Samalla 'Toinen vyöttää sinut' on vahva kuvaus Jumalan kutsun uskollisesta noudattamisesta, johti se mihin tahansa.”
(Seppo Häkkinen Itä-Hämeessä.)
...Martti Issakainen on kirjoittanut verevän elämäkerran suuresta Suomen ystävästä ja tuntijasta. Monena mies on saanut elämässään olla. Kirja on kauttaaltaan kuin pitkä jännityskertomus, jota saa lukea henkeään pidätellen. Usko Jumalan johdatukseen on ollut raskaiden päivien innoittaja ja voimanlähde Saarille. Issakainen kertoo lämpimästi mutta paisuttelematta tämän kovia kokeneen miehen elämänkaaren.”
(Risto Kormilainen Sana-lehdessä.)
Hyvästi, hevoseni
Romaani
...Martti Issakaisen luontoa kumartava ja vanhenevaa ihmistä hyväilevä käsiala tekee Hyvästi, hevoseni-kirjasta runollisen nautinnon. Eikä aiheena ole muuta, kuin miten mies vastaanottaa vanhenemisen.
Jotakin tässä on suomalaisen raivaajapolven romaaneista alituisine urakoineen, mutta niin ohueksi laveerattuna ja omaa sielunelämää auki leväyttäen, että keski-ikäinen citynainenkin haluaa kylvöön mukaan. - -
Sulka-hevonen taittaa Erkin kanssa viimeistä kesäänsä. Hevonen, miehuuden vertauskuva astelee siltaa pitkin viimeiseen kuljetukseen, kun vanha pariskunta jää ihmettelemään luonteensa muuttanutta kotipihaa.
Hetkissä täyttyy kaikki se odotus, mitä ihminen matkoillaan tavoittelee ja työssään yrittää.
Autioituva maaseutu ei lyyrisempää kuolinilmoitusta itsestään voisi enää kirjoittaa.
Mutta luonto pysyy. Suomen kesä ja pimeän kynnen esiinraapaisema syksy kulkevat Erkin kanssa mailleen kuin Seitsemässä veljeksessä.
(Anne Välinoro Aamulehdessä.)
...Nakkelu sikseen: Issakaisen romaani kuuluu kirjasyksyn hiljaisiin yllättäjiin. Se on sympaattinen, lämmin ja pateettisuudessaan aito kuvaus miehen ja hänen hevosensa vanhenemisesta.
Esille nousevat suhteet vaimoon, lapsiin ja vanhempiin sekä omaan rapistuvaan ruumiiseen.
Ympärillä kituu ja kuolee suomalainen maaseutu.”
(Liisi Huhtala, Kaleva.)
Suomi-prosaistien Finlandia-romaanit
...Palkittavasta romaanista päättää Auli Viikari, takuulla suomen kielen armoitettu vaalija. Hänen ratkaisunsa julkistetaan joulukuun 4. päivänä.
Esiraadin, jossa olivat Tom Eckerman, Marika Kecskeméti ja Risto Lehmusoksa, kiusaksi olen laatinut omapäisesti kuuden romaanin listan vaihtoehdoista, joita olisi ollut satoja.
Enkä lainkaan liioittele. Makuasiat ovat kiisteltävissä, tietenkin. Kas tässä:
Pirjo Hassinen: Mansikoita marraskuussa (Otava)
Martti Issakainen: Hyvästi, hevoseni (Kirjapaja)
Riitta Jalonen: Yö on oranssi häkki (Tammi)
Tiina Pystynen: Häpeähäkki (WSOY)
Juhani Syrjä: Juho 34-63 (Gunnerus)
Petri Tamminen: Väärä asenne (Otava)”
(Jorma Heinonen Keskisuomalaisessa.)
Aloitin juuri heinäveteläisen luomuviljelijän ja kirjailijan Martti Issakaisen romaanin Hyvästi, hevoseni (Kirjapaja). Hänen veljensä Sakari Issakainen on kirjallisissa piireissä tunnetumpi, mm. kirjojensa musiikkia jäljittelevistä kerronnallisista sommitelmista.
Veljeään viisi vuotta nuorempi Martti (s. 1943) yltänee tällä kertaa korkeammalle. Miksi? Siitä yksinkertaisesta lähtökohdasta, että hänen teoksensa on marginaalikirjallisuutta. Tuula-Liina Varis ilmaisee asian ytimen: ”...taatusti sivussa nykykirjallisuuden 'mainsreamista', kaukana trendeistä ja urbaanista sykkeestä, siis siitä kirjallisuudesta, joka nostaa tekijänsä kulttuurisivuille ja naistenlehtien palstoille.”
Martti Issakainen kirjoittaa avoimesti keski-ikäisestä Erkistä, miehen tunteista ja häntä kiusaavasta pelosta miehisyyden (potenssin) menettämisestä. Tahtooko Erkki jättää sormenjälkensä lähtiessään isiensä maisemaan, naisensa Helenan ihoon, lastensa Annikin, Maijan ja Veikan muistiin?
Variksen mielestä kulttuurisen valtavirran pinnalla ”kelluu paljon roskaa, näkyvää, mutta voimaltaan sittenkin vähäisempää kuin se mikä liikkuu pinnan alla, roskaa raskaampana ja todempana, vaikka sitä ei aina pintailmiöiltä edes huomata”. Ei huomata, ei. Tähän on tultu: julkkisten sädekehiin! Niiden loiste on rappeuttavaa valoa.”
(Jorma Heinonen Keskisuomalaisessa.)
...Hevonen ja ihminen, tuttu pari: Rosinante ja Don Quijote, Harmo ja minä, Sulka ja Erkki – kaksikon yhteinen taival on ennenkin tuottanut vaikuttavia tuloksia kirjallisilla kentillä! Kysymys elämäntyön merkityksestä on kirjan arvoinen. Martti Issakainen onnistuu kuvaamaan tätä kaikkina aikoina polttavaa kysymystä kietomalla yhteen miehen ja hevosen kohtalon. Hevonen neuvoo hyväksymään tosiasiat.”
(Sakari Vilpponen Karjalaisessa.)
...Kirjaa lukiessa voi välillä laittaa silmät umpeen ja eläytyä siihen äänimaisemaan, jonka Issakainen luo. Voi tuntea tuulet, maan ja veden läsnäolon. Ja linnut, pääskyset, ruisrääkän, kurjet, sorsan, tikan, kyyhkyt. Issakainen ei tyydy toteamaan, että kaunista on. Hän todella kertoo, mitä luonnossa on, mitä siellä tapahtuu. Maanviljelijän työn ja vuodenaikojen merkityksen kuvaajana hän on täyspätevä.
Herkkä lukija ei selviä Sulan viimeisestä kesästä ilman kohtalaista pakkaa nenäliinoja. Issakainen välttää sentimentaalisuuden karikot. Hän kirjoittaa kuulaasti, tiedostavasti. Oikeastaan sopii sanoa – ilman patetiaa – että hän kirjoittaa hartaasti.”
(Helena Miettinen Savon Sanomissa.)
...Sen lukeminen on omituisen puhdistava tapahtuma, kuin pieni retriitti, sinne missä kirja on eletty ja kirjoitettu. Olen lukenut tänä syksynä paljon kaunista ja hyvää, kiinnostavaa ja kuohuttavaa, mutta tämä on ainoa, jota lukiessani itkin.”
(Tuula-Liina Varis Kansan Uutisissa.)
Nuoren erämiehen muistoja
Elämäntarina
Luin kolmisenkymmentä vuotta sitten mielenkiintoisen ja jännittävän kirjan nimeltään Kamtsatka. Olin itsekin siihen aikaan innokas metsämies, joten tuli suorastaan ahmituksi tuo Martti Issakaisen opus, jonka hän oli koonnut Pekka Pantsun muistiinpanojen ja kertomusten pohjalta. Nyt Issakainen on täydentänyt teosta kymmenillä sivuilla, jotka sisältävät tietoja Pekka Pantsun myöhemmistä vaiheista ja kuulumisia hänen jälkeläistensä elämästä. ...
Nuoren erämiehen muistoja kuvailee Pantsun hurjia seikkailuja milloin karhunajossa, milloin pienemmän riistan jahtaamisessa. Mies liikkui tiettömien taipaleiden takana milloin koiravaljakolla, milloin hiihtäen, ratsastaen tai meloen ja soutaen. Hän onnistui pyydystämään jopa soopeleita, joiden nahka oli todella arvokas. ...
Issakaisen teksti on kautta linjan vauhdikasta ja jännittävää unohtamatta myöskään hurtin huumorin sävyttämää menoa ja meininkiä. Venäjän vallankumouksen tuomia muutoksia kuvataan myös metsästys- ja kalastustarinoiden ohessa. Kertomuksia täydentävät hyvin vanhat valokuvat ja Seppo Polameren asiantuntevat piirrokset.
(Pertti Ehnrooth sanomalehti Karjalaisessa.)
